Oon onnistunut saavuttamaan jotain miun suurimmista haaveista. Pitkään oon puhunu (tai ajatellut) , että haluan lapsen ennen kuin täytän 25 vuotta ja näin kävi. Samaan hengenvetoon oon haaveillut myös kotiäitiydestä. Siis MINÄ!
Innoissani mietin jo tulevaa kuinka pojan kanssa kierretään leikkipuistoja, ulkoillaanja leikitään yhdessä kun mies painaa töissä. Silleen kunnon kodinhengetärmeiningeissä.
Oon tosi onnellinen tässä kotona. Kuitenkin nyt kun lapsi on jo 8kk on alkanut ilmassa pyörimään painostuksen ilmapiiri;
Milloinka aiot palata töihin??
Miuta ahistaa suunnattomasti ajatus siitä, että veisin lapsen hoitoon ja menisin töihin. Miula ei oo valmiiksi työpaikkaa mihin palata, työhakuprosessi tuntuu jo ajatuksena pahalta. Varsinkin kun työmarkkinat tarjoaisi niitä ihan kamalia lähihoitajan hommia.
Mites opiskelu?
No miu into opiskeluun ei oo vieläkään palannu, enkä oikeen vieläkään tiedä mikä miusta tulee isona. Ois tyhmä mennä opiskelemaan vaan, koska kotona lapsen kanssa oleminen ois lorvimista.
Siis rehellisesti mie leipäännyin todella pahasti työntekoon ja siihe ajatukseen et painat perse ruvella töitä ja saat siitä aivan olemattoman palkan ja haukut päälle. Ja se vuosien työ mitä painoin meni iha harakoille, basically miu elämästä 4 vuotta valunu miltei hukkaan. Mie olin miu unelmaduunissa, mut vuosien saatossa aamulla inhotti mennä töihin. Loppuunpalanut ja innoton.
Nyt oon löytäny taas sitä intoa ja puhtia, kun oon ollut kotona lapsen kanssa.
Tuntuu taas siltä, että oon tarpeellinen.
Tuntuu ihanalta nähdä, että lapsi ja mies hymyilee kun teet ruokaa tai muuta kliseistä kotiäitisontaa.
Tuntuu siltä, että on helpompi hymyillä ja nauraa. On hauska hassutella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti