Elämä on siinä vaiheessa että arkielämän perusasiat tuntuu jumalattoman vastenmieliseltä.
Ruuanlaitto, siivous (milloin se ois muutenkaa tuntunu hyvältä),
pyykkääminen, kaupassa käynti.. tai itsestään huolehtiminen. Arkipäivänä huomaa lähtevänsä ulos mitä mielenkiintoisimmissa tamineissa tai samassa paidassa jossa on jo useamman päivän kulkenut.
Lähtökohtana miun elämässä miula oli se, että menoja oli parhaimmillaan kerran kuukaudessa..
Joku kissanristiäinen jossain..
Nyt oon päässy siihen pisteeseen, että saa viuhtoa lähes päivittäin jossain aivan muualla kuin kotona.
Kun oma työ on jo todella raskasta fyysisesti ja psyykkisesti ja ei ole tottunut minkäänlaiseen seikkailemiseen vapaa-ajalla niin pienessä shokissa tällä haavaa elän.
Ja miun kiire on varmaan vähäistä muihin verrattuna, mutta olemmehan me kaikki yksilöitä ja reagoimme asioihin eri tavalla..
Vähän kyllä mehustelen sillä, että hei kuulkaa miulakin on nyt ELÄMÄ!
Ja kaikessa raskaudessaan tää silti on niin saatanan antoisaa.
Opin koko ajan uutta, saan uusia haasteita ja pääsen koko ajan enemmän eroon henkilökohtaisista ongelmistani.
Itsetunto kasvaa ja tuntuu, että vihdoin tän kuoren alla on jotain muuta ku tyhjyyttään kumiseva aukko.
Oon löytäny enemmän omaa tyyliä ja lisää sitä anteeksiantamattomuutta olemiselleen ja elämiseensä.
Ja kaiken tän keskellä silti sen oman rauhan arvostus on kasvanut ja vapaa-aikaa kunnioittaa aivan eri tavalla.
 |
| Kaverit auttaa jaksamaan |
Muistakaa elää täysillä pyytelemättä anteeksi, ottakaa se tatuointi vaik mutsi sanoo hyi ja ota ne haasteet vastaan ylpeydellä ja tarmokkaana.
Mut muista myös osata sanoa ei ja antaa armoa itselles.
