040819

Oon onnistunut saavuttamaan jotain miun suurimmista haaveista. Pitkään oon puhunu (tai ajatellut) , että haluan lapsen ennen kuin täytän 25 vuotta ja näin kävi. Samaan hengenvetoon oon haaveillut myös kotiäitiydestä. Siis MINÄ!

Innoissani mietin jo tulevaa kuinka pojan kanssa kierretään leikkipuistoja, ulkoillaanja leikitään yhdessä kun mies painaa töissä. Silleen kunnon kodinhengetärmeiningeissä. 

Oon tosi onnellinen tässä kotona. Kuitenkin nyt kun lapsi on jo 8kk on alkanut ilmassa pyörimään painostuksen ilmapiiri;

Milloinka aiot palata töihin??

Miuta ahistaa suunnattomasti ajatus siitä, että veisin lapsen hoitoon ja menisin töihin. Miula ei oo valmiiksi työpaikkaa mihin palata, työhakuprosessi tuntuu jo ajatuksena pahalta. Varsinkin kun työmarkkinat tarjoaisi niitä ihan kamalia lähihoitajan hommia.

Mites opiskelu?

No miu into opiskeluun ei oo vieläkään palannu, enkä oikeen vieläkään tiedä mikä miusta tulee isona. Ois tyhmä mennä opiskelemaan vaan, koska kotona lapsen kanssa oleminen ois lorvimista. 

Siis rehellisesti mie leipäännyin todella pahasti työntekoon ja siihe ajatukseen et painat perse ruvella töitä ja saat siitä aivan olemattoman palkan ja haukut päälle. Ja se vuosien työ mitä painoin meni iha harakoille, basically miu elämästä 4 vuotta valunu miltei hukkaan. Mie olin miu unelmaduunissa, mut vuosien saatossa aamulla inhotti mennä töihin. Loppuunpalanut ja innoton.

Nyt oon löytäny taas sitä intoa ja puhtia, kun oon ollut kotona lapsen kanssa. 

Tuntuu taas siltä, että oon tarpeellinen. 

Tuntuu ihanalta nähdä, että lapsi ja mies hymyilee kun teet ruokaa tai muuta kliseistä kotiäitisontaa. 

Tuntuu siltä, että on helpompi hymyillä ja nauraa. On hauska hassutella. 

100519

Oon ihan kauhee hamstraaja.

Enkä hamstraa ehkä niinkään tavaroita vaan muistoja. 

Tai tavallaanhan hamtraajathan säilyttää kaiken, koska niissä on tunnearvoa ja niistä voi joskus olla vielä hyötyä. 

Hamstraan valokuvia ja blogitekstejä. Ne tekstit nolotti ihan kamalasti, mut niihin muistoihin oli kiva palata.

Miu kaapeista löytyy satoja valokuvia. Ihan hölmöistä jutuista niiku joku kuva kukasta tai jostain hiton auringonpaisteesta, mut ne on tärkeitä ja se kuva jo saa mieleen sen muiston siitä hetkestä. Tää kukka kasvoi sillon miun yläasteen pihalla ja tää ihana auringonpaiste säteili silmille sillon Rodoksella.

Siis miun puhelimesta loppuu kans kohta tila, koska haluun joka hetkestä kuvan. En kyl luota omaan muistiini et pystyisin muistamaan nää hetket ilman niitä kuvia. 

Miulta löytyy myös "muistolaatikko". Sieltä löytyy ikivanha kalenakortti ku tanhusin, simpukka etelän matkalta, pääsylippu lentokoneeseen ensimmäiseltä yksinlennolta ruotsiin, lehtileike valmistujaisista ja kaikkee muuta iha hassuu krääsää.

Hmm, mie taidanki hamstrata myös tavaroita. Pieniä ja ärsyttäviä "mihi hittoo mie tänki laitan"-tavaroita.

Mut ei vaan raaski heittää pois!

Nyt alotin siistimisen täältä ja poistin kaikki vanhat hömpäntönttätekstit. 

Jäi jotenki vapautunut olo. 

Palasin vanhoihin teksteisin aina vuosittain, aluksi ne oli hauskoja mut nyt vaan mietin mitä kaikkee menetin.

Ehkä on hyvä kääntää joskus katse tulevaan tai vaan ihan pysyä tässä hetkessä. 

180319

Kaksi vuotta ehti vierähtää ilman mitään lisättävää. Sanottakoon, että elämä on ollut hektistä mutta myös äärimmäisen tasapaksua. Paljon olen käsitellyt elämää ja asioita pään sisällä, enkä perinteisesti täällä.

Sain esikoiseni 15.12.2018, poika syntyi 10 päivää yli lasketun ajan, käynnistettynä.
Odotusaikani ei ollut ihana vaan täynnä särkyjä ja kipuja, jonka vuoksi olin usein vuoteen oma. En ikävöi raskausaikaa enkä varsinkaan sitä mahaa. Äläkä ymmärrä väärin, en ole katkera tai vihainen raskausajasta!
Ja nyt lapseni ollessa 3 kuukautta vanha, myöskään ensimmäiset vauvakuukaudet ei ole ollut helppoja. Äitiinsä tullut, poika parka.

Haluan jakaa synnytystarinani minkä kirjoitin muistiin yhtenä iltana imettäessäni lastani. 

15.12.2018 

Klo 16.10 taidettiin puhkaista kalvot ja laitettiin pinni lapsen päähän mittaamaan sydänääniä. Pinni ärsytti vauvaa niin että sisällä alkoi mahdoton pyöriminen, kätilöt ihmetteli jatkuvasti miten voi olla mahdollista että lapsi liikkuu niin paljon! Mielessäni oli mielikuva, että lapseni pyöri ympyrää lantion sisällä. Tai siltä se tuntui. Liikkeet sattuivat kovasti.

Puhkaisun jälkeen omat supistukset lähtivät hienosti käyntiin, kivuliaina ja säännöllistyivät nopeasti. Yritin lievittää oloa jumppapallolla mutta lapsen sydänäänet alenivat joten minun käskettiin käydä vuoteelle kontilleni, tämä paransi käyrää kyllä mutta pinni antoi myös useasti väärää tietoa hurjasti liikkuvan lapsen takia. Pinni jouduttiin laittamaan uusiksi ja lopuksi laitettiin vatsan puolellekin anturi kun pinni ei antanut tietoja.

Joudun olemaan paljon paikallani joko kylkimakuulla tai kontillani sydänäänten takia.
Paikoillaan pysyminen oli kammottavaa ja sain happimaskin helpottamaan minun ja vauvan oloa.
Jossain vaiheessa sain liikkua ja supistusten teho oli aivan järkyttävä ja pyysin lääkettä, sain kahteen kertaan kohdunkaulapuudutuksen mikä lievitti hetkellisesti kipuja ja kohdunsuu pääsi avautumaan hienosti.

Huusin supistusten aikana paljon, en täyttä kurkkua vaan enemmän valitusta ja ulinaa. Miehen "muista hengittää" kehotukset vituttivat kun supistus oli huipullaan. 

Yritin itkeä mutten pystynyt, oksensin. 

Minua alkoi ponnistuttamaan epätoivoisesti ja tahattomasti aloin ponnistaa tietämättä saiko vielä ponnistaa, aiemmalla tutkimuksella olin avoin mutta kohdunsuulla oli vielä "lippaa".
Ponnistin tahattomasti ja huusin anteeksi sitä. 
Sydänäänten takia taas olin polviseisonnassa ja ponnistustarve oli kamala. 

Viimein sain ponnistaa mutta minut pyydettiin puoli-istuvaan. Synnytyksen alussa pyysin nimenomaan ettei puoli-istuvassa oltaisi.
Luultavasti vauvan hyvinvoinnin takia ponnistusasento oli tämä jos kätilöt joutuisivat auttamaan hänet maailmaan leikkauksella tai muulla operaatiolla.

En tuntenut supistuksia tai ponnistuksentarvetta tässä asennossa. Tunsin vain kamalan paineen ja ponnistin sitä tunnetta kohti aika sokkona. Ponnistin silloin kun kuvittelin supistuksen olevan tuloillaan, voimani olivat todella loppu. Jalat olivat hapoilla ja tunsin miten en jaksa ponnistaa. Puskin kuitenkin tästä läpi ja joka ponnistuksella pyrin kynnysten yli. Näin mielessäni nämä kynnykset minkälaisina ne alakerrassa tunsin, iha kuin vauvan olisi päästävä synnytyskanavassa jonkin kalvon tai kynnyksen yli. Jokainen kynnys tuntui erilaiselta.

Ponnistusvaiheessa kohdunkaulapuudutus oli hiipunut joten tunsin hyvin vauvan etenemisen. Voimani oli tosi lopuilla mutta puskin ja puskin ja tuntui että happi loppuu.
Pidin aika pitkiä hengitystaukoja, kuulin kätilöiltä synnytyksen jälkeen kuinka he suunnittelivat että laittavat oksitosiinin tehostamaan supistuksia kun ponnistin niin harvaan. Kuitenkin aloin työstämään aktiivisemmin yli väsymyksen ja kivun ja kynnysten.

"haluatko kokeilla päätä" EN!

Ponnistin lujaa jolloin kätilö leikkasi episiotomian jonka jälkeen ponnistin ja kätilö käski lopettamaan ja hengittämään pää oli ulkona ja poika molskahti ulos. Isä pärskähti itkemään ja poika myös, sain lapsen miltei heti paidan alle ja tunsin että nyt pitää itkeä mutta en pystynyt.

Lapsi parkui ja hellittelin häntä. Pää oli suippo, pitkä matka synnytyskanavassa muokkasi pojastamme tonttupojan. Isä suukotteli ja kehui ja itki. Olin hämmentynyt. Ja väsynyt, loppuaika menee aika utuisena.
Jälkioperaatiot alakerrassa kesti pitkään ja se oli kaikista epämiellyttävintä, vaikka sain puudutteen tunsin loppuompelut.

Poikamme syntyi 15.12.2018 klo 23.28, paino 4666g, 55cm pitkä ja päänympärys 37,5cm.
6päivää kestänyt latenssivaihe päättyi minun valitusten ja pyyntöjen kautta käynnistyspäätökseen, lapsivettä ei enää ollut kuin ylhäällä pieni alue. Synnytyksessä huomattiinkin lapsiveden olleen vihreää ja istukkakin oli vauvan puolelta vihreä. Istukka oli valtava, yli 800g.

Vauva sai lisähappea, sokeriseurantaa ja crp koholla 27.

Teksti on sekava ja hassusti jaoteltu, kuten ajatuksenikin olivat tuolloin. 

Kotiutumisaamu