Mie oon rakentanu vuosien mittaan kehoni ympärille suurta ja mahdollisimman vankkaa muuria. Muuri on korkea, punaista tiiltä silmänkantamattomiin!
Tukeva ja läpäisemätön.
Elämässä mie oon kohdannu paljon vastoinkäymisiä. Ei niinkään suurta epäonnea vaan järkyttävän kauheeta mustaa ihmissuhteissa.
Ystävyyssuhteet ei ala- eikä yläasteella kestäneet pitkään. Ajattelin sen aina olevan minusta.
Miuta oli helppo yllyttää ja käskyttää. Mitä vaan työ haluutte kuhan piätte miut lähellä.
Mie alotin teatterin yläasteella ja aloin saada enemmän kiinni omasta persoonasta. Ja siitäkin, että on myös hyviä ja lämpimiä ihmisiä.
Ihmiset, jotka päästi miut oman muurinsa sisälle ja silti oli vaikea raottaa oman linnakkeen tiilejä.
Niin se lämpö sieltä levisi myös muurin tiiliskivien raosta sisäpuolelle.
Brick by brick, vuosien kuluessa muuri ei ole enää pilviä hipova.
Suurimpana onnena elämään on ystävät. Ystävät opettaa niin paljon.
Mie olen voinut avautua ja osaan rakastaa enemmän.
Tänään liikutuin kyyneliin kun katsoin ystävien vanhojen tanssista videota.
Mie tunnen.
Mie rakastan.
Always.
