170316

Vähänkö miuta on alkanu häiritteen ja ahistaan tää ajankulku.

Oon katellu kauheesti vanhoja profiilikuvia ja voi jukranpuikkelot mikä muutos ihmisessä on jotenkin "huomaamatta" tapahtunut. Ja ei mitenkään parempaan suuntaan vain päinvastoin.

Aikasemmin miuta ei ikä oo niinkään kiinnostanut eikä haitannu, mutta nyt tuntuu siltä, että sekin alkaa puskemaan pääle ku höyryjuna. 

AIKA ON PIAN OHI!!

Oon lihonu, ja sen takia alotin kuntosalielämän. Urheilen enemmän ku ikinä! Siltikin muutosten tuulia ei ole ollut ilmoilla.

Miun akne on räjähtänyt. Aivan yhtäkkiä, BAM. Kauheet arvet pitkin kasvoja. Aikasemmin elin sen asian kanssa ja se oli oikeestaan aivan sama.. Mutta nyt kun lapset kauhistelee, että TARTTUUKS TOI tai KUOLEEKS TOHON, niin peilikuvakin on näyttänyt yhtäkkiä erilaiselta. Hyi, tommonenko mie oon??

Tuntuu, että vaikka kuinka taistelen kelloa vastaan MIKSEN MUUTU?? Ostan kaikenmaaliman etanavoiteita akneen ja käyn pumppaamassa rautaa ja polkemassa kuntopyörää, mutta MITÄÄN ei tapahu.

Joskus on parempia päiviä ja huomaa et hei ei miula ookkaan semmosta kauheeta lerppamahaa kun aikasemmin. Mut sit taas tulee niitä synkempiä päiviä, että peilissä vastaan katsoo semmonen punkero kummajainen. 

Välillä oon sinut asian kanssa ja välillä en.

Mietin yksikin päivä, kun oon haaveillu hakevani johonkin mainokseen tai muuhun sellaseen, että mitä jos.. Mitä jos miun akne on semmone estävä asia? Tai ruuminrakenne ei vastaa mitä roolilta haetaan?

Haluisin palata siihen elämäntilanteeseen kun itsekriittisyys ei ollu miula IN.

Voi olla, että oon ihan samanlainen kun ennenkin! Mutta omissa silmissä kaikki näyttää nyt synkemmältä. Miksi?

Mie en luota itteeni, siksi. 

Phyi tämä nykymaalima.